Täydellinen äiti on kokoajan läsnä lapselleen. Täydellinen äiti unohtaa kaikki omat tarpeensa. Lastenhoidossa ei saa käyttää mitään apuvälineitä, sitterit ja hyppykiikut ovat suoraan sieltä ja syvältä, eikä niitä saisi käyttää missään tilanteessa. Kantoliina on hyvä juttu, kantoreppu siinä rajalla kun siinä ei lapsi pääse ihan niin lähelle vanhempaa kuin liinassa. Kaupan soseet ne vasta pitkiä katseita aiheuttaakin, saati se ettei imetä.
Onhan näitä, varmasti kaikille tuttuja juttuja ja jo monesti on nämäkin läpikäyty ja vähän provosoiden kirjoitettukin. Kovasti sitä silti tunnetaan syyllisyyttä tällaisista joutavista asioista. Itse en jaksa miettiä noita edellä mainittuja enää, mutta kyllä yksi asia välillä saa omantunnon soimaan, nimittäin se kun minulla on omaa aikaa. Jopa melko paljon.
Paljolla tarkoitan sitä, että pääsen esim. vesijumppaan 1-2 kertaa viikossa ja zumbaan yhdesti viikossa. Myös ystäviä näen, en kuitenkaan niin paljon kuin haluaisin. Nuo jumppakerrat sun muut mahdollistaa mieheni, joka on kotona Helmin kanssa sillä aikaa. Illalla siis, töistä tultuaan. Hänellä itsellään ei ole iltaharrastuksia, joten itse näen siinä raon jolloin pääsen ulos kotoa. Se on kyllä selvää, jos mies haluaisi alkaa harrastamaan jotakin iltaisin, tottakai rajoittaisin noita omia menojani.
Miksi siitä silti pitää potea syyllisyyttä, jos ei halua olla lapsensa kanssa 24/7 vaan tarvitsee sitä omaa hengähdystaukoa? Jokin on iskostanut sen päähämme, en nimittäin ole ainoa joka näin tuntee. Koen olevani rento äiti, mutta tuo liika syyllisyys pitäisi vielä kitkeä pois. Lapsi pärjää isänsä kanssa, onhan jopa suotavaa että isäkin viettäisi lapsensa kanssa kahdenkeskistä aikaa.
*Postaus on osa Kaksplus-blogiyhteisön Ei niin täydelliset blogiäidit-sarjaa. Aiempiin kirjoituksiin pääset TÄÄLTÄ.*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti