keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Kuu tarvii auringon, jotta pystyy loistaa


Voiko olla taas keskiviikko? Vastahan se oli. Vuoden loppua kohden näyttää vain kiihtyvän tämä päivien kulku, tai sitten se vaan tuntuu siltä. 

Viime perjantaina kuulin historian lehtien havinaa, kun kävin ihanan ystäväni kanssa Avaimen keikalla täällä Oulussa. Jotkut ehkä muistaa artistin nimeltä Avain, nykyisin tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Asa. Voi niitä tunteita kun lukiovuosina kuunneltiin Avaimen biisejä, kuten Punainen tiili ja Roihuvuori. Astetta herkempiä biisejä olivat myös Yhdes iltaan ja 5 päivää 5 yötä, "Kuu tarvii auringon, jotta pystyy loistaa". Ihan fiiliksissä!

Loistava keikka kaikenkaikkiaan, vaikka vähän piti jonottaa. Onneksi oltiin ostettu liput jo etukäteen koska keikka oli loppuunmyyty. Mieletön tunnelma, oli mahtava laulaa biiseissä mukana. Se oli Avaimen viimeinen keikka. Laitoin muistaakseni instaan pari videota.


Tuntuu että tähän alkutalveen tarvii tuollaisia tapahtumia että jaksaa rämpiä kaamoksen läpi. Niin, nyt tuntuu taas synkältä kun lumet suli pois. Meille työntekijöillehän muuten tarjottiin mahdollisuutta tehdä töitä Espanjasta käsin. Kuulosti aluksi aivan huikealta, mutta kun selvisi että pitäisi ns. sitoutua olemaan siellä 7 kuukautta niin ei tule ainakaan omalla kohdallani onnistumaan. Olisin niiiin ollut valmis vaikka kokeilemaan esim. 2 viikkoa miltä se tuntuu, mutta kyllä noin monta kuukautta on liikaa. Varsinkin kun siinä menee myös Suomen kesä. Noh, se ei ole ehkä aina niin lämmin ja hehkeä mutta silti, se vehreys. Pysytään Suomessa.

Kovasti olen kyllä haaveillut ulkomaan matkasta, lämmöstä. Kiinnostaisi Kap Verde, sinne pääsisi Oulusta suoraan. Ei vaan meinaa oikein tuo matkakassa karttua. 

Tällä hetkellä keskityn fiilistelemään kynttilän valossa, se riittää.


Kuka muistaa Avaimen?



torstai 2. marraskuuta 2017

Pääsin pääsykokeisiin

Kuvissa kirppislöytöpullot, hintaa näillä oli 1,50 e

Hain tänä(kin) syksynä kouluun. Keväällä kokeilin onneani josko olisin päässyt opiskelemaan sosionomiksi, mutta soteli-esivalintakokeen pisteet eivät riittäneet. Nykyäänhän on siis tullut tuo esivalintakoe, jolloin kaikki hakijat ovat samalla viivalla vaikka lukion paperit ei olisi parhaasta päästä. Itselläni ei ole mitkään huiput paperit joten koen tuon soteli-kokeen siinä mielessä hyväksi, vaikka nyt kolme kertaa sen tehneenä pidän sitä melko vaikeana jo sen takia kun aikaa kokeen tekemiseen on vain 90 minuuttia ja koe käsittää ennakkomateriaalin, suomen kielen osion, englannin kielen ja matematiikan. 


Nyt oli siis ensimmäinen kerta kun pisteeni riitti toiseen osioon, ja eilen olin pääsykokeissa. Hain Diakiin sosionomi-diakoniksi ja sinne valitaan 25 opiskelijaa. Koulutus on monimuoto-opiskelua joten työn ohessa siitä on suoriuduttava mikäli (kun, täytyy olla luottavainen!) koulutukseen pääsee. Minulla ei ole aiempaa korkeakoulututkintoa joten olen enemmistön joukossa, kun aloituspaikoista varataan vähintään 13 ensikertalaisille. Laskeskelin että meitä oli kokeissa eilen n. 70 henkilöä. 

Minua jännitti, tottakai. En saanut edellisenä yönä nukuttua, johtuiko lie kokeista vai täysikuusta. Onneksi kaverini osallistui samoihin kokeisiin niin ei tarvinnut ihan yksin siellä olla. Muita tuttuja naamoja ei isommin ollut, pari samalta kotikylältä tuttua nimeä tunnistin. 

Ilmoittautumisessa meni aikaa, olihan hakijoita niin paljon. Koko ajan tuntui siltä että alkaisipa koe jo, varsinkin tuleva ryhmäkeskustelu jännitti. Kokeen ensimmäinen osio oli kirjoittaa, mikä motivoi sinua työskentelemään sosionomina/diakonina. Sain ensimmäiselle sivulle ihan hyvin ajatuksiani kerrottua, olisi ollut vielä toinenkin puoli tilaa kirjoittaa mutta kiteytin asiat mielestäni melko hyvin. Maksimipistemäärä oli paljon pienempi kuin ryhmäkeskustelussa, joten paukut piti ladata enimmäkseen siihen keskusteluun. Itse olen vähän enemmän sellainen tarkkailija niin mietin, jäädynkö ihan kokonaan ryhmäkeskustelussa vaikka muuten olen sosiaalinen ja mielestäni tuon asioita ilmi.

Oli onni, että olin opintorekisterissä vielä vanhalla sukunimellä sillä keskusteluajathan annettiin aakkosjärjestyksessä. Nykyinen sukunimeni alkaa sieltä aakkosten häntäpäästä joten oma keskusteluni olisi alkanut vasta klo 15.30, nyt kun siellä oli vanha nimeni keskustelu oli "jo" 13.45. Siinä oli luppoaikaa muutama tunti, kävin siinä välissä kaverini kanssa syömässä ja shoppailemassa. Mukavasti sai ajatuksia muualle eikä koko aikaa tullut mietittyä tulevaa keskustelua. Löysin jopa Ideaparkin Reiman myymälästä tytöille ensi vuoden talveksi ihanat toppapuvut 50 e/kpl! Taas säästi selvää rahaa, siellä oli jotkin synttäritarjoukset ja ihan extempore sinne päädyttiin.

Palattuamme jännitys tiivistyi. Onneksi törmäsin naiseen, joka oli samassa ryhmässä kanssani. Käytiin kahvilla ja siinä keskusteltiin ja tutustuttiin. Oli helpompi mennä keskusteluun kun jo hieman tiesi toisesta jotakin. Viimein se kaikkein jännittävin koitti, se tilanne jota olin etukäteen stressannut vaikka kuinka koitin itselleni hokea että hyvin se menee. 

Meidät istutettiin pöytään jossa kaikilla kolmella oli katsekontakti toisiinsa, ja saimme eteemme kolme aihetta joista keskustella yksi kerrallaan. Kysymykset luettuamme oli hiljaista ja minä rohkenin aloittaa. Siitä se keskustelu soljui eteenpäin, saatiin ihan hyvät keskustelut aikaiseksi eikä tilanne tuntunut enää yhtään niin kuumottavalta. Jälkeenpäin toki tuli mieleen paljon asioita joita unohtui sanoa ja harmitus siitä, että mahdollisia pisteitä jäi saamatta. Loppupeleissä minulle kuitenkin jäi kokeesta positiivinen fiilis, ja haluan aidosti päästä opiskelemaan sosionomi-diakoniksi. Noin kolmen viikon päästä selviää kuinka käy. Saa pitää peukkuja! :)