Kun syksyllä lähdin takaisin työelämään mietin, miten ihmeessä pienet tyttöni pärjäävät päivähoidossa ja kuinka itse maltan keskittyä työntekoon kotivuosien jälkeen. Kumpikin huoli on ollut ihan turha, lapset viihtyy hoidossa erittäin hyvin, jopa niin hyvin että Helmikin viikonloppuisin kysyy "milloin me mennään taas hoitopaikkaan" ja kyllähän se niin on että varsinkin hänen ikäiselleen pitäisi kotonakin olla koko ajan tekemistä. Siis sellaista ohjattua toimintaa, vaikka kyllä tytöt välillä leikkiikin sulassa sovussa kahdestaan esim. leikkikeittiön parissa. Melko usein se vaan päättyy riitaan jo parin minuutin päästä.
Itse olen viihtynyt töissä tosi hyvin. Ensimmäiset pari kuukautta meni opetellessa ja huonoina päivinä miettien kuinka kukaan voi jaksaa tehdä tätä työtä monen vuoden ajan. Pikkuhiljaa asenne vaan kääntyi siihen suuntaan että tämä on vain työ ja minähän jopa nautin välillä tästä, tietenkin suurin motivaattori on raha ja työkaverit. Niin, aivan ihana työyhteisö josta olen saanut jo muutaman ystävänkin. Kaiken lisäksi yksi parhaista ystävistäni aloitti samassa työpaikassa äskettäin joten voiko enää paremmin olla.
Töissä saa tavallaan myös hengähtää. Tuntuu että noin ei saa perheellisenä sanoa mutta niin se on. Joskus oli paljon rankempaa olla kotona pienten lasten kanssa neljän seinän sisällä tai ulkoillen. Nyt saa sentään rauhassa käydä wc:ssä tai juoda sen teekupposen aikuisten seurassa tauoilla. Päivät koostuu monenlaisista asiakas"kohtaamisista" ja silloin kun sattuu tulemaan se fiilis että tässä hakataan vaan päätä seinään saa tukea työkaverilta ja taas jatketaan. Ihan mahtavaa. Kaiken lisäksi työpäivät on inhimillisen pituiset, 9-15.30.
Silti on niin ihana mennä hakemaan tytöt hoidosta ja kuulla miten heidän päivä on mennyt. Sitten useimmiten kaupan kautta kotiin, syödä, leikkiä ja päivän päätteeksi lukea yhdessä iltasatu. Useimmiten joko Minttu-kirjat tai Miina ja Manu. Myös Pupu Tupuna kolahtaa niin lapsiin kuin äitiinkin. Onko nämä ne ruuhkavuodet?
Helmi puhuu mummin kanssa puhelimessa