Lapsuuden kirjekaveri

Tapasin viime viikolla henkilön, jonka olen tuntenut vain kirjeiden välityksellä ja siitäkin on useita vuosia aikaa. Kyseessä oli ihana kirjekaverini lapsuus- ja nuoruusvuosilta. En enää muista, mistä löydettiin toisemme. Siihen aikaan ainakin minulla oli ilmoitus esim. Eläinmaailma-lehdessä, että haluaisin kirjekavereita toisista lähes samanikäisistä. Ilmoituksia oli paljon. Nykyään ei sellaisia enää näe, kun on some. Itselläni oli useita kirjekavereita, mutta hän oli pitempiaikaisin.

 Olemme facebook-kavereita, ja hän laittoi minulle viestiä, tavattaisiinko kun hän oli käymässä Oulussa. Olin että no hitto vie, tottakai! 

Tapaaminen ei edes pahemmin minua jännittänyt. Joskus uusien ihmisten tapaaminen saa mahan reagoimaan vähemmän mukavasti, mutta nythän oli periaatteessa tuttu henkilö kyseessä. Saman tien kun nähtiin, juttu alkoikin luistaa kuin välissä ei olisi ollut ainuttakaan kirjoittamatonta vuotta. Olimme kuin vanhat tutut! Juttu kulki hienosti.

Oli mahtava tavata lapsuuden kirjekaveri, ja päätettiinkin että elvytämme etanapostin. Miksei ihmiset enää lähetä kirjeitä? Tai ainakin se on melko harvinaista. Niinhän se on, että facesta ja muista sosiaalisista kanavista näkee kuulumiset. Mutta kuinka ihanaa olisikaan kun tietäisi, että toinen on hetkeksi istunut alas ja keskittynyt vain kirjoittamaan sinulle kirjettä, henkilökohtaisesti. Ja se, kun postiluukusta tipahtaisi muutakin kuin laskuja tai ilmaisjakeluja! 

Seuraavaksi aion etsiä lapsuudenkodista nämä kirjeet ja lukea ne uudelleen.

Joulukortteja ym. tykkään lähetellä, se perinne ei ole kadonnut. Mutta aion jatkaa myös kirjeiden lähetystä. Rohkaisen muitakin tapaamaan entisiä kirjekavereita!