Tämä päivä mennään autopilotilla

Silmät ristissä täällä sohvalla makoillaan. Eikö niiden yöheräämisten pitänyt loppua viimeistään siinä vuoden iässä? Meillä ne loppui n. 7 kk iässä Helmillä, ja sen jälkeen on nukkunut melko hyvin. Nyt on useampana yönä heräillyt, viime yö oli meidän mittapuulla katastrofaalinen. Alkoi jo kymmeneltä sellainen kitinä, milloin oli maitoa vailla ja pois sängystä. Itse pääsee siis pois sängystä muttei ovesta, kun pelottaa jos se yöllä lähtee haahuilemaan niin kahva on käännetty. Kuullaan kyllä todella hyvin jos on oven takana. Piti useasti käydä laittamassa takaisin sänkyyn, lopussa jossakin vaiheessa yötä V meni Helmin huoneen lattialle nukkumaan ja kaikilla hermot kireällä. Siihen yhdistettynä vielä perussetti eli se, kun Lilja ei nuku vaan kitisee ja syö useita kertoja yössä. Sitähän tämä pikkulapsiaika on. Vaan saa kai sitä välillä vähän valittaakin eikä kaikki päivät todellakaan ole sellaisia kiiltokuvapäiviä. Aamulla mittasin Helmiltä kuumeen, ei ollut kuin ehkä ihan ministi lämpöä ja räkä valuu. Juuri kun ajateltiin huomenna lähteä pääsiäiseksi reissuun Kuusamoon. Täytyy katsoa jaksaako nyt lähteä, jos ei tytöt enempää sairastu niin kyllä kai.

Tämä hesarissa oleva Maaret Kallion kirjoitus kolahti, vaikka ei nyt suoranaisesti tähän aiheeseen liitykään. Kallio kirjoittaa osuvasti: "Hyvän vanhemmuuden myyttiin liittyy uhrautuvuus. Ajatus siitä, että rakastava vanhempi altistaa koko elämänsä, itsensä ja minuutensa lapsille. Kaikkeni teille annoin -tyyli on varsin heikko vanhemmuuden ohjenuora. Itsestään varastava vanhempi tulee varastaneeksi lapsiltaankin.

Tavat, joilla toistuvasti kohtaamme lapsiamme, vaikuttavat heihin peruuttamattomasti. Saamamme hoivan laatu sisäistyy meihin tavaksi kohdata itsemme myöhemminkin elämässä. Lisäksi lapsi samaistuu myös siihen, millaisessa suhteessa vanhempi on itseensä. Vanhempi, joka ei arvosta omia rajojaan, piittaa omasta hyvinvoinnistaan tai välitä omista tunteistaan, opettaa, ettei itsellä ole väliä." 

Itse voin myöntää, että usein ihan riemusta hihkuen lähden ovesta kun pääsen omiin harrastuksiini esim. vesijumppailemaan. Varsinkin niinä kiukkupäivinä se on kuin taivaan lahja kun mies tulee töistä kotiin ja siitä jonkin ajan päästä pääsen lähtemään. Tällainen ajattelu ei sitä rakkauden määrää lapsiin vähennä, päinvastoin koen sen niin että jaksan olla pirteämpi kun teen välissä jotain ihan omaakin. Silti siitä tulee usein huono omatunto, kelloa katsoen menen ja mietin että vieläköhän kerkeän tehdä tämän ja tuon vai pitäisikö kiirehtiä kotiin. Sellainen oravanpyörähän se välillä on. 

Pieniä nämä minun murheet verrattuna moneen muuhun. Mutta silti, ne on niitä tämänhetkisiä tuntemuksia, ikiomia ajatuksia joita täytyy tuoda julki ettei pää sekoa. Tästä taas noustaan, tämä päivä mennään autopilotilla sohvalla tai vaikka lattialla maaten lasten vieressä, leikkii sen verran kun jaksaa ja jättää kotihommat tekemättä. 

Ja nuo hymyt. Ne pelastaa pahemmankin päivän.